Miksi poliisi on voimaton laittoman uhkauksen edessä?
Tämän päivän Helsingin Sanomissa on juttu kuudesta naisesta, kahdesta miehestä sekä yhdestä lapsesta, jotka olisivat ilmeisesti hengissä, jos heidän uhkailijaansa olisi käytetty kovempia pakkokeinoja. Juutun Helsingin Sanomien Sunnuntai-sivuille ovat kirjoittaneet toimittajat Susanna Reinboth sekä Paavo Teittinen. Jutun otsikkona oli "He eivät saaneet elää". (HS.15.1.2026) Jokaisessa tuossa jutussa käsitellyssä tapauksessa toistuu sellainen kaava, että uhkauksen uhri on kertonut uhkauksesta poliisille, joka sitten ei ole ilmeisesti edes vaivautunut tekemään mitään. Tai ainakaan ei olla tehty tarpeeksi, jotta nuo teot olisi saatu estettyä.
Tuloksena ilmoitusten tekijä on kuollut sen henkilön toimesta, josta tuo ilmoitus on tehty. Eli maamme poliisilaitos ilmeisesti noudattaa samanlaista linjaa kuin Slovakian poliisi. Kun ilmoitus on tehty, niin silloin ei ilmeisesti edes ajatella muuta mahdollisuutta, kuin että tuo ilmoituksen tekijä on jotenkin ylimitoittanut oman näkemyksensä tuosta asiasta. Jos henkilö raiskaa tai murhaa toisen keskellä katua, niin hän saa silloin istua sellissä odottamassa tuomiotaan. Mutta kotona tapahtuvaan väkivaltaan, jossa henkilö pahoinpitelee toista paikassa, missä hänen pitäisi tuntea olevansa turvassa ei ilmeisesti ole samanlaista intoa puuttua.
Olisi muuten mukavaa saada sellaisia tilastoja, joissa ilmenisi se, että miten esimerkiksi silminnäkijän havainnot vaikuttavat tuomioihin sekä reagointiin, jos silminnäkijä soittaa vaikkapa siitä, että mies hakkaa vaimoaan kadulla? Eli onko silminnäkijän havainto ylipäätään vaikuttanut viranomaisten reaktioon? Eli suhtaudutaanko noihin lähestymiskieltohakemuksiin ylipäätään jotenkin leväperäisesti?
Mutta lähisuhdeväkivallassa jossa henkilö on ollut kosketuksessa uhrin, sekä omistaa ainakin oletettavasti avaimen uhrin asuntoon, ei olla tehty mitään vaatimuksia siitä, että tekijä olisi pitänyt laittaa tutkintavankeuteen, vaan he ovat saaneet sitten vastata syytteisiin vapaalta jalalta. Suomessa on lehtijutun mukaan käytössä malli, jonka mukaan viranomaiset sekä järjestöt yhdessä tekisivät arvion siitä, miten vaarallinen henkilö olisi kyseessä. Vaarallisuusarvion perusteella tehdään sitten arvio uhrien suojelemiseksi. Mutta jostain syystä tuon lehtijutun mukaan tuota yhteispalaveria ei olla haluttu järjestää. Ja rikostutkinnat ovat ainakin seisseet paikallaan.
Miksi uhkauksiin suhtaudutaan niin hirvittävän kevyesti. Samoin ainakin tapauksessa missä henkilö on ampunut raskaana olleen vaimonsa rappukäytävään ei lähestymiskieltohakemusta ole jostain syystä ehditty käsitellä. Noin kymmenen päivää tuon hakemuksen tekemisen jälkeen henkilö ampuu entisen kumppaninsa rappukäytävässä.
Ja sitä ei jutussa mainita, että oliko ase laillinen. Mutta miksi tuota asetta ei ole takavarikoitu, tai tekijän kotiin ei olla tehty etsintää tuollaisen aseen varalta? Mikäli henkilöllä on laillinen ase hallussaan, niin miksi tuollaista asetta ei ole voitu hakea pois, vaikka henkilö on jotenkin ollut uhkaava? Tai jos henkilö uhkaa erityisesti oman perheenjäsenensä henkeä, niin kyseessä ei ole mikään asia, mitä voidaan pitää terveen ihmisen toimintana. Eli miksi kaikki toimivat vasta sitten, kun kaikki on myöhäistä. Joten mieleen tulee sellainen kysymys, että miksi lähisuhdeväkivaltaan on niin vaikeaa puuttua? Onko kotona tapahtuva pahoinpitely jotenkin hyväksyttävää, koska se ei tapahdu muiden nähden, tai todistajana on esimerkiksi vain alaikäisiä lapsia?
HS.25.1.2026 "He eivät saaneet elää"

Kommentit
Lähetä kommentti