Miksi myllypurolaisen lapsen ahdinko ei ole samalla tavalla kiinnostava asia kuin Gazalaisen lapsen ahdinko?

Tänään Helsingin Sanomissa julkaistiin Jan Vapaavuoren kolumni siitä, miten me helposti tuomitsemme muita, mutta emme osaa katsoa omia ongelmiamme. Me näemme asioita, jotka tapahtuvat kaukana. Otamme helposti kantaa siihen, mitä tapahtuu Gazassa, mutta emme vain huomaa sitä, mitä tapahtuu Helsingin kaupunginosissa, kuten Myllypurossa tai Kalliossa. On hienoa että voimme kyyneleet silmissä kertoa maailmalle kuinka Gazalaisen nuoren tai lapsen koko perhe on kuollut kranaattien osuessa häntä kuljettaneeseen autoon. Samalla emme kai mitenkään muista vuodattaa yhtä paljon kyyneleitä sellaisen mahdollisesti naapurissa asuvan nuoren puolesta, jonka perheenjäsenet ovat kuolleet puukotuksissa. Varsinkin jos nuo tapaukset sattuvat olemaan erillisiä rikoksia, joissa ei ole yhteyttä, niin tällaisia tapauksia harvoin käsitellään julkisuudessa. 

Kun parituhatta mielenosoittajaa lahdattiin Iranin vallankumouskaartin toimesta, niin silloin meidän TVn tärkein ohjelma sattui olemaan joku urheilugaala. Iranin vallankumouskaartia on kuulemma käsketty ampua mielenosoittajia silmiin kumiluodeilla, jotta nämä pelkäisivät enemmän. Mutta odota jos vaikka tekijänä olisi ollut Israel. Siinä olisi sitten kadut täyttyneet mielenosoittajista. Ja jos vaikka joku olisi ampunut yhden ihmisen jossain USAssa, niin silloin lehdet olisivat varmaan täyttyneet tuosta asiasta. Varsinkin jos ampuja olisi ICEn agentti. Se että jos vaikka joku jengiläinen olisi samassa kaupungissa ampunut pari kaveriaan, niin se ei varmaan olisi mikään uutinen. 

Ja jos Suomessa joku onneton sattuu puukottamaan vaikka vaimonsa, niin tällaiset asiat eivät varmaan lukijoita kiinnosta. Paitsi jos tekijänä olisi vaikkapa ulkomaalaistaustainen henkilö, joka on mennyt naimisiin suomalaisen naisen kanssa. Silloin meidän mediamme syytää pyhää vihaa kaikkia ulkomaalaisia kohtaan. Jos taas sitten vaikkapa joku ulkomaalainen raiskaa suomalaisen naisen, niin silloin kyseessä on jotain niin alhaista, että emme voi asiaa sanoin kuvailla, ja se kerrotaan varmaan koko kansalle. 

Tutkijan tehtävä on tutkia asioita. Rikostutkija ei saa missään tapauksessa suoraan uskoa ketään, minkään jutun yhteydessä. Hänen on uskallettava epäillä saamiaan tietoja. Hänen on myös uskallettava ajatella, että esimerkiksi jonkun henkilön motiivi tekaistuun lausuntoon saattaa olla se, että jollekin naapurille halutaan vain aiheuttaa ikävyyksiä. Siis maailma on täynnä ihmisiä, jotka valehtelevat poliisille, jotta he saisivat jonkun toisen telkien taakse. Motiivina voi olla mustasukkaisuus, ahneus tai vaikka vain ilkeys. 

Me kaikki olemme aina olevinamme niin hirveän liberaaleja. Mutta samalla me unohdamme sen, että ennen kuin jotain sattuu tapahtumaan omalle itsellemme, niin meillä on tapana vähätellä asioita. Jos toinen henkilö hakataan, niin tapausta helposti vähätellään. Jos taas henkilö itse joutuu pahoinpitelyn kohteeksi, niin silloin tekijä on itse Lucifer, pimeyden kuningas. Eli niin kauan kannatamme liberaaleja arvoja, eli haluamme ymmärtää rikollisia, ja aina rikollisen pitäisi selvitä minimillä. Mutta odotas kun joku hyökkää meidän itsemme kimppuun. Silloin eivät rangaistusasteikot enää riitä. Teosta pitää tulla vähintään elinkautinen. Me haluaisimme olla objektiivisia. Mutta usein juuri tappelutilanteessa oma osa tuosta tappelusta jää usein vähälle huomiolle. Ja kuitenkaan uhria ei saisi syyllistää. 

Kun joku muu kohtaa väkivaltaa, niin tietenkin on helppoa sanoa, että tilanne olisi ollut helppo välttää, jos tämä uhri olisi kävellyt toista kautta kotiin. Mutta olisiko uhrin pitänyt sitten vaihtaa täysin esimerkiksi ulkoilureittiään? 

Tai sitten voidaan kysyä että onko uhri omasta mielestään aiheuttanut tilanteen missä hän on saanut nenilleen? Eli pitäisikö sitten kuunnella myös se, että mitä tuo uhri oikeasti teki? Katsoiko hän ehkä paikallisen katujengin pomon tyttöystävää sekunnin liian kauan? Eli syy pahoinpitelyyn pitää aina selvittää. 

Se mitä me emme usein kysy tutkijoilta on se, miksi he esittävät sellaisia kysymyksiä, kuin oliko uhrin käytös omasta mielestään provosoivaa, tai millaiset vaatteet tekijöillä oli? Ei ole aivan ensimmäinen kerta rikostutkimuksen historiassa, jos joku nyt sattuu kokonaan keksimään jonkun pahoinpitelyn omasta päästään. Ei ole yksi kerta kun joku heikommassa asemassa oleva on väittänyt puolison pahoinpidelleen itseään, jotta saisi hänelle vaikeuksia. 

Median rooli vallan käyttäjänä on asia, mistä pitäisi puhua enemmän. Me kaikki puhumme aina siitä, miten esimerkiksi hybridioperaatiot sekä informaatiovaikuttaminen vaikuttavat yhteiskuntaamme. Mutta siitä miten media toimii tuon vaikuttamisen välikappaleena ei olla juurikaan mainittu. Media on kanava joka kertoo meille asioista, joita maailmalla tapahtuu. Median pitäisi olla neutraali sekä samalla ottaa molemmat osapuolet huomioon. 

Samalla kun pidämme mediaa puolueettomana, niin kohtaamme asian, jota emme voi sivuuttaa. Mediaa tekevät ihmiset, joilla on kaikilla oma aatemaailma sekä oma näkemys asiasta. Mediavaikuttamisen periaate on ehkä liiankin yksinkertainen. Asioita saatetaan käsitellä erittäin pätevästi, mutta samalla tiettyjä asioita jätetään usein pois. Eli ainoastaan toisen osapuolen voittoja tai asioiden positiivista puolta tuodaan esiin, ja sitten toinen eli negatiivinen puoli jätetään täysin käsittelemättä. Samoin on mahdollista, että media ei huomioi jotain asiaa, joka saattaa olla hyvinkin ratkaiseva. 

Tai sitten käytetään sanaa "kriittinen" samassa merkityksessä kuin "kielteinen". Meistä suomalaisista on jotenkin helpompi tuomita USA kuin esimerkiksi Iranin vallankumouskaartien toiminta, ja samalla tietenkin supervallan toimintaa on helpompi arvostella kuin omaa toimintaa, koska silloin meidän ei tarvitse tehdä mitään muutoksia omaan toimintaamme. Siis on helppoa sanoa, että "isot pojat pakottavat", ja sitten vedota esimerkiksi Trumpiin kuin lähteä tekemään lakia, joka ei ehkä sitten olekaan äänestäjille mieleen. Lait säädetään mielellään siten, että niissä vältetään esimerkiksi suututtamasta äänestäjiä. 

Juuri tämän takia esimerkiksi nuorison sekä vaajavaltaisten tukiin on helpompi kajota kuin esimerkiksi vanhuuseläkkeisiin. Vanhukset äänestävät, mutta alaikäiset eivät äänestä. Eivätkä myöskään edunvalvonnan piirissä olevat vajaavaltaiset äänestä. Joten heiltä voidaan huoleti leikata, koska se ei ehkä vaikuta äänestäjän lompakkoon samalla tavalla kuin jos leikataan vaikkapa vanhuuseläkkeistä. 

Se mitä voidaan pitää informaatiovaikuttamisen suurimpana ongelmana on se, että informaatiovaikuttamista kuten valeuutista myydään usein sillä, että se vetoaa tunteisiin. Terroristit sekä muut väkivaltarikolliset vetoavat usein lapsuuden traumoihin. Usein valeuutinen ei itseasiassa ole sikäli valheellista uutisointia. Se usein pitää sisällään aitoja tapahtumia, mutta samalla kuitenkin voidaan kysyä kuka tai mikä aiheutti nuo tapahtumat. 

Kun tarpeeksi syvä nyyhkyjuttu esitetään televisiossa, niin silloin tietenkään kukaan ei edes uskalla kysyä sitä, että kuka sen tai sen kranaatin on ampunut. Tai edes sitä ei viitsitä tai uskalleta kysyä, että mikä on ollut ampujien univormu? Riittää että viaton ihminen kärsii, ja sitten siitä tehdään suuren luokan tunteisiin vetoava dokumentti. Siis kylmästi sanottuna rikostutkintaan kuuluu aina se, että uskalletaan kysyä että miten tekijä on mahdollisesti pukeutunut. Mutta se että lapsi kärsii usein lopettaa tutkimuksellisuuden. 

Mutta miksi kukaan ei koskaan tee dokumenttia siitä, miten joku myllypurolainen narkomaani hakkaa lapsiaan ja ajaa heitä lumihankeen? Siksi että meidän pitäisi sitten puuttua tuon myllypurolaisen narkomaanin toimintaan. Kun haluan kertoa tarinan Gazalaisesta lapsesta, niin saan sillä kokonaisen salillisen ihmisiä itkemään. Jos haluan kertoa tarinan myllypurolaisesta narkomaanista, ja hänen perheestään, niin kohtaan tilanteen, jossa nuo tarinan henkilöt ovat kaikille tuttuja. Kohtaan siis nuoren joka tulee kouluun jota jonkun toisen ehkä naapurini lapset käyvät. 

Nuoren jolla saattaa olla niittivyö, epäonnistunut meikki tai mahdollisesti puliksi ajettu pää, ja jonka kanssa ei kukaan edes yritä viettää aikaa. Nämä nuoret jäävät usein täysin yksin kouluissa. Heille ei muuta tukea ole tarjolla kuin mielisairaala. Jos joku nyt sitten haluaa ehkä hiukan keskustella tuollaisten ongelmanuorten kanssa, niin silloin tietenkin suhteet katkotaan myös niihin, jotka oikeasti haluaisivat auttaa. Eli Suomessa asuva, jatkuvassa hengenvaarassa oleva nuori saa jäädä ilman huomiota, koska Gazassa asuva nuori on sen verran kaukana, että häntä ei tarvitse itseään kohdata uudelleen. 

Kas kun tuollainen nuori kertoo siitä, kun haulikko painetaan hänen päätään vasten. Tai kun joku potkii häntä päähän kadulla, niin on tietenkin hyvin yleistä kääntää pää toisaalle. Se että puuttuisimme siihen on jotenkin kaukaista. Usein tuollaiseen nuoreen kohdistettu väkivalta on jotenkin sellaista, että siitä syytetään kyseistä nuorta tai lasta itseään. Niin se vaatisi sitä että uskallamme kohdata tuon tilanteen. Se mitä tässä nyt sitten haluan tai yritän sanoa, että samalla tavalla tuo myllypurolainen nuori on hengenvaarassa kuin Gazalainen lapsi. 

Mutta jostain syystä me ymmärrämme kovin hyvin vain tuon kaukaisessa Lähi-Idässä asuvan nuoren tai lapsen ongelmia, mutta emme suostu sitten mitenkään käsittämään sitä, että tuon myllypurolaisen lapsen tai nuoren elämä on samalla tavalla tärkeä. Hän on ihminen, jonka kokemaa vääryyttä ei edes yritetä ymmärtää. Hänen vanhempiensa teot ovat salaisia, koska näin halutaan suojella uhria. Mutta samalla kukaan ei saa tietää mitä jossain halvassa asunnossa on tapahtunut. Eli kukaan ei saa tietää sen ihmisen nimeä, joka ajoi lapset yöksi lumihankeen. Jos älypuhelimet saadaan pois, niin kukaan ei silloin näe tuota tilannetta. Hänet heitetään koulukotiin, koska hän rumentaa katukuvaa tai luokkakuvaa. 

Se mitä myöskään ei käsitellä kovin usein noissa sikäli tarpeellisissa dokumenteissa, joissa puhutaan kärsimyksestä on esimerkiksi Helsingin Kalliossa tai Myllypurossa asuvan narkomaaniperheen lasten kärsimyksestä. Eli on helpompi matkustaa Gazaan tai jonnekin Afrikkaan kuvaamaan ihmisten kärsimyksiä, kuin lähteä esimerkiksi jonnekin Helsinkiläiseen lähiöön kuvaamaan tilannetta, jossa huumeita käyttävä mies hakkaa vaimoaan ja lapsiaan pesäpallomailalla. Mutta mikä tietenkin tekee asioista vaikeita on se, että meidän valtiomme ei osta aseita tuolta myllypurolaiselta mieheltä, mutta ostamme aseita Israelilta. Jos emme ostaisi noita aseita, niin voisimme ehkä sitten vedota Venäjän uhkaan, kun teemme politiikkaa.

Siis vain merkityksellisistä asioita tehdään ohjelmia. Joten ketä kiinnostaa myllypurolaisen narkomaanin ja hänen perheensä arki, kun tilalla voidaan näyttää näyttäviä räjähdyksiä sekä pahiksia, jotka juoksevat raunioissa ampumassa ihmisiä. Toki se mikä tekee asiasta mustaa teatteria on se, että meidän ei tarvitse muuta kuin tuomita Israel. Me emme voi mitenkään puuttua siihen, mitä Gazassa tapahtuu, mutta Myllypurossa asuva narkomaani taas on kohde, joka vaatii oikeasti jotain konkreettisia toimia. 

Kun ICE ampuu kaksi ihmistä, niin kyseessä on suuri tragedia. Se mikä tekee asiasta tragedian on se, että oman maan kansalaiset ovat tunteneet nuo uhrit. Samalla Iranin vallankumouskaarti teurastaa kaksituhatta oman maansa asukasta, koska nämä ovat uskaltaneet sanoa jotain sellaista, mikä ei miellytä Iranin äärimmäisen konservatiivista papistoa. Nämä jälkimmäiset asiat jäivät maassamme melko vähäiselle huomiolle. Me emme tunne noita ihmisiä. He eivät ole kenenkään länsimaisen henkilön Facebook-kavereita. Joten siksi he ovat pelkkiä numeroita. Koska Iran on islamistis-konservatiivinen valtio, niin siksi sen toimia arvostellaan vähemmän kuin jonkun Israelin toimia. 

Mutta samalla tietenkin me voimme suoraan lähteä siitä, että maailma vain on sellainen, että joku saa aina enemmän kuin toinen. Lehdistön ongelma on siinä, että sen asema demokratian kärkkäänä arvostelijana tai vahtikoirana on tietenkin kaikkien tiedossa. Kuka valvoo valvojaa? Eli kuka valitsee ne jutut joita media julkaisee? Tiedotusvälineiden käyttö korruption paljastamiseen on erittäin yleistä, mutta samalla unohdetaan se, että myös mediatalot ovat työpaikkoja. Niiden omistajat valitsevat ne toimittajat, jotka saavat julkaista mediatalon nimissä artikkeleita. Samoin omistajat määrittelevät ne linjat, joita mediatalossa noudatetaan juttujen osalta. 

Se mikä sitten usein unohdetaan on se, että mediatalon tehtävä on saavuttaa voittoa. Tuo voitto saadaan aikaan sillä, että ihmiset kirjoittavat juttuja mediatalon julkaisuihin. Näissäkin asioissa mediatalon kannattaa julkaista äärimmäisen negatiivisia, sekä kaikkia asioita kärjistäviä juttuja. Jos juttu on otsikoitu tyyliin "Trump julistaa kauppasodan Euroopalle, tilanne voi eskaloitua", niin ihmiset sitten ostavat noita juttuja paremmin, kuin jos otsikko olisi "Trump haluaa parantaa amerikkalaisten tuotteiden kilpailukykyä Euroopassa, ja tulleista neuvotellaan". Kun ihmiset näkevät tuollaisen äärimmäisellä tavalla otsikoidun uutisen, niin he tietenkin klikkaavat uutista helpommin kuin hiukan säyseämmin otsikoitua versiota. 

Mutta miksi USA on niin upea kohde kaiken maailman kritiikille. Siksi että me emme voi vaikuttaa siihen, mitä Amerikassa tapahtuu. Kun tyydymme tuomitsemaan, niin se riittää. Kun tuomitsemme ison maan tekoja, niin silloin tietenkin voimme sanoa, kuinka turhautuneita olemme. Jos tuomitsemme jotain, mitä tehdään esimerkiksi Suomessa, niin silloin joku kysyy, että miksi ei asioille tehdä tai voida tehdä mitään. Kun emme voi tehdä asialle mitään, niin meidän ei tarvitse muuttaa omia asenteitamme tai muita asioita. Eli kansainvälinen laki määrää, että toisen maan sisäisiin asioihin ei saa puuttua. Mutta samalla kuitenkin katsomme läpi sormien esimerkiksi sitä, että Venezuelan presidentti Maduro on huumekauppias, joka syöksi Venezuealan diktatuuriin. 

Kun katsomme mediaa, niin meidän pitäisi havahtua siihen, että mediatalot ovat yrityksiä samalla tavoin kuin kaikki muutkin yhtiöt. Sensuuria voidaan harrastaa hyvin monella tavalla. Ja yksi niistä on ostaa mediatalo itselle, ja sitten suoraan kieltää toimittajia julkaisemasta epämiellyttäviä juttuja. Samoin toimittajien työsopimuksiin voidaan kirjata hyvin helposti sellaisia asioita, kuin että mediatalolla on yksinoikeus toimittajan työhön. Tuolloin toimittaja saa tietenkin palkkion työstään, joka ehkä sitten päätyy lopulta jonnekin lehden arkistoon. Eikä mikään estä esimerkiksi huumekartelleja ostamasta mediataloja itselleen. Median työntekijä voi myös esimerkiksi maalittaa tuomareita tai muita sellaisia tahoja, joiden toiminta ei heitä miellytä. 

https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000011796439.html