Ekstrovertti, introvertti ja Wall Street.

Miksi ekstrovertti pärjää muka paremmin kuin introvertti? Ekstrovertti ja introvertti ovat toistensa vastakohtia. Ulospäin suuntautumista pidetään ainakin jossain tapauksissa asiana, joka vie henkilön uraa eteenpäin. Siis ekstrovertti pärjää työelämässä siksi, että hän osaa tehdä itsestään näkyvämmän. Eli ekstrovertti kommunikoi enemmän, hän kertoo vitsejä sekä on muutenkin seurallinen ihminen.  Hän osaa esittää asiansa hauskasti ja sen takia häntä saatetaan kuunnella mieluummin kuin introverttiä ihmistä. Introvertin ongelma on siinä, että hän harkitsee sanomisiaan enemmän kuin ekstrovertti. Hän saattaa rajoittaa kommunikoinnin koskemaan työtehtäviä, mikä tietenkin tekee hänestä hiukan kuivahkon oloisen seuralaisen. 

Ja juuri se että introvertti ei juurikaan kerro mitään muista kuin työhön liittyvistä asioista ainakaan työkavereille saattaa aiheuttaa sen, että häntä ei aina muisteta noteerata. Sisäänpäin suuntautunut henkilö saattaa tehdä työnsä hyvin, tai ehkä vielä paremmin kuin ekstrovertit ihmiset, mutta hän osaa tai kykenee markkinoimaan itseään paremmin. Ekstrovertin työntekijän työaika saattaa kulua kaiken maailman jaaritteluun, mutta hän nyt vain sattuu olemaan se paljon puhuttu “Hyvä tyyppi” , mitä työpaikoilla arvostetaan. 

Mutta kun puhutaan siitä, miten “minä ensin-tyypit pärjäävät, niin ehkä meidän kannattaisi matkustaa 1980-luvun Wall Streetille sekä sen sijoituksia hoitaviin yhteisöihin ja yrityksiin. Nio sijoitusyhtiöt saattoivat tehdä muutamassa minuutissa miljoonia tai jopa miljardeja dollareita voittoa, ja sitten muutamassa minuutissa nuo voitot muuttuvat tuhkaksi. Noissa sijoitus yrityksissä työskenteli paljon täysin kouluttamattomia ihmisiä, joilla oli mahdollisuus tehdä suuria määriä rahaa. Tuo raha sitten tietenkin kulutettiin erilaisissa diskoissa, kun voittoja lähdettiin juhlimaan. Ja juhlia oli tietenkin joka ilta. 

Noissa yhtiöissä oli käytössä sellainen palkkiojärjestelmä, jonka mukaan se joka teki vähiten tulosta sai potkut. Tuo tietenkin suosi niitä “minä ensin” ihmisiä. Tuohon elämäntapaan kuului tieteniin kokaiini sekä non-stop bileet. Jos tuota kehitystä ajatellaan yhteiskunnan näkökulmasta, niin nuo ihmiset tekivät paljon rahaa. He kuluttivat paljon rahaa. Heitä esiteltiin televisiossa. Mutta samalla voidaan sanoa, että nuo ihmiset eivät koskaan kyenneet suunnittelemaan esimerkiksi avaruussukkulaa. Mutta kuka siitä välitti. Riitti että ihminen tekee paljon rahaa.  

Voidaan sanoa että juuri tuo yhdistelmä, jossa huonoin saa potkut, sekä huumeiden ja alkoholin liikakäyttö tietenkin suosivat pinnallisia ihmisiä, jotka olivat valmiit puukottamaan toisia selkään sekä samalla toimimaan pelkästään omaa etuaan ajaen. He olivat pinta jengi, joka elämää sekä autoja ja muita leluja esiteltiin kaikkialla. Nuo ihmiset antoivat kaikkialla hyvin ammattimaisen kuvan itsestään. Mutta todellisuudessa riitti, että osasi katsoa oliko joku teksti tai numero vihreä vai punainen. Vihreä oli nouseva osake. Siihen kannattaa sijoittaa. Ja kun väri muuttuu punaiseksi kannattaa rahat vetää pois tuosta kohteesta, koska noiden osakkeiden hinta laskee. 

Mutta siis oli ihmisiä jotka tekivät rahaa jossain kulisseissa. Ja sitten oli ihmisiä jotka esittelivät rahaa jossain diskoissa. Ja suurin osa TV-ohjelmista käsitteli nimenomaan jälkimmäisiä. Eli introvertti voi pärjätä paremmin kuin ekstrovertti, mutta hän ei ehkä tuo tuota asiaa esille samalla tavalla kuin ekstrovertti. Ja se saattaa aiheuttaa sellaisen kuvan synnyn, jossa ekstrovertti muka pärjää paremmin kuin introvertti. Ekstrovertti on sosiaalinen joten hänellä on suuret kaveripiirit. Ja se luo kuvan sosiaalisesti aktiivisesta, pidetystä menestyjästä, joka tekee valtavasti rahaa. 

Liike-elämä suosi ihmisiä jotka olivat menneet samaan muottiin. Miksi kukaan palkkaisi “erilaisia,, kun he voivat saada samanlaisia, kun he itse”. Työelämä ei enää suosinut silmälaseja käyttäviä hiljaisia individualisteja. Se suosi ihmisiä jotka olivat samassa muotissa sekä samaa ihmistyyppiä johtajien kanssa. Kun ihminen palkattiin, niin tietenkin ensimmäiseksi piti ajatella, että miten tuosta henkilöstä päästään eroon. Se mihin yhtiöön sijoittaja työnsi rahojaan ei merkinnyt mitään. Vain sillä minkä värinen teksti ruudulla oli merkitsi jotain. Ihmisten ei tarvinnut ajatella. Riitti että he klikkaavat oikealla hetkellä oikeaa hiiren nappia. Kun osake on vihreä, niin sitä kannattaa ostaa. Jos sitten käyrän nousu hidastuu, niin kannattaa myydä, ja jos henkilö odottaa sekunnin, niin hän voi menettää kymmeniä tuhansia euroja tai dollareita. 

Oli tärkeää tavata oikeita ihmisiä. Oli tärkeää että oikea johtaja löysi tuon sijoittaja-agentin. Oikeat suhteet veivät pitkälle. 

“Psykologian professori emerita Liisa Keltikangas-Järvinen kertoo, että hän on voinut seurata luento-pyyntöjen perusteella, minkälaista ihmiskuvaa yhteiskunnassa kulloinkin arvostetaan. 1980-luvulla arvostettiin toiset huomioon ottavaa lasta. 1980–1990-lukujen taitteessa alettiin pelätä, että lapsesta tulee liian kiltti puolustaakseen itseään. Tästä edettiin itsetunnon merkityksen korostamiseen ja edelleen kohti itsekkyyttä. Nyt työpaikoilla arvostetaan professorin mukaan ekstroverttejä työntekijöitä, vaikka ei ole mitään tutkimusnäyttöä, että he olisivat itse työssä parempia kuin introvertit.” (Uusisuomi, ”Minä itse” -ajattelu ryöstäytyi käsistä, sanoo Liisa Keltikangas-Järvinen – Tyrmää käsityksen menestyjistä työpaikoilla)Oli tärkeää tavata oikeita ihmisiä. Oli tärkeää että oikea johtaja löysi tuon sijoittaja-agentin. Oikeat suhteet veivät pitkälle. 

Ekstrovertit menestyvät siksi, että he ovat enemmän esillä. 1990-luvulla maahamme asettui sellainen käsitys, että ihmisillä pitää olla kaiken aikaa ikään kuin jalka joka oven välissä. Se että ihminen toi itseään esille oli tärkeämpää kuin se, miten ihminen toi itseään esille. Viittaamisen tarkoitus oli se, että kaikki saisivat vastata. Mutta sitten tuo tapa ilmeisesti unohtui. Se mitä tehtiin muuttuu merkityksettömäksi. Riitti että tehtiin jotain. 

Kun 1980-luvulla oli tapana se, että oppilaat viittaavat kouluissa, kun opettaja esittää kysymyksen, niin seuraavana vuosikymmenenä peruskouluun ilmaantui tapa, jossa opettajan kysyessä jotain vastaus huudettiin välittömästi. Se oliko vastaus sitten oikein tai väärin oli yhdentekevää. Riitti että oppilas vain sanoi jotain. Sillä pääsi esille. Sillä sai kavereita. Ja sillä voitiin muille antaa kuva rohkeasta henkilöstä, joka ei paljon muuta halunnut kuin tehdä rahaa. 

Se mitä sitten tuo aiheutti oli se, että vapaa-aika muuttuu tärkeämmäksi kuin työ. Ihminen joka työpäivän jälkeen lähti kotiin oli hissukka. Juhlimisesta tuli työn jatke. Wall Streetin pörssihait saattoivat tehdä miljoonia muutamassa minuutissa, ja noita miljoonia sitten käytettiin baareissa sekä diskoissa. juhlista tuli yhtä vakava ja tärkeä asia kuin työ. Kun bileet kestivät aamu kahteen tai kolmeen, ja sitten aamulla lähdettiin töihin, niin silloin jaksamista tehostettiin tietenkin kokaiinin avulla. Noissa toimistoissa oli pukupakko,. Tietenkin tuo puku teetettiin, koska rahaa piti näyttää ja käyttää.

 Kukaan noista sijoittajista ei ollut ehkä käynyt edes peruskoulua. Mutta se että rahaa tehtiin varmasti sai aikaan huomiota. Samalla tietenkin yhtiöiden tapa kannustaa työntekijöitä tekemään tulosta suosi ihmisiä, jotka toimivat “minä ensin-periaatteella”. Eli se joka teki noissa yhtiöissä vähiten tulosta sai aina potkut. Joten koko elämä oli bileitä sekä hektistä toimintaa, jossa sitten lopulta ihminen paloi melko nopeasti loppuun. 

Kun alettiin puhua siitä, että introvertit eivät pärjää, niin silloin sana “introvertti” ymmärrettiin siten, että toiset huomioon ottava ja toistenkin etua ajatteleva pohtiva ihminen on niin sanottu introvertti. Introvertti oli siis se “hissukka”, jonka kanssa ei kannattanut tuhlata aikaa, kun sitä todellista “menoa” sai sitten siellä jossain diskoissa, johon lähdettiin suuren ekstrovertti joukon kanssa. Tuo käsitys siitä, että työpaikka on vain paikka, josta haetaan rahaa bilettämiseen soveltui yhteen sen käsityksen kanssa, että ekstrovertit pärjäävät paremmin. 

Ekstrovertit eivät tietenkään olleet käyneet mitään kouluja, ja ohjelmat kuvasivat lähinnä heidän vapaa-aikaansa. Tuolloin henkilöstä luotiin kuva ammattilaisena, joka kävi töissä jossain suuressa elektroniikka-alan yhtiössä. Sitten kuva siirtyi discoon, jossa kaikilla meni sitten todella kovaa. Luotiin kuva siitä, että oikea johtaja toimii kuten jossain diskobile-sarjassa toimittiin. Ja tietenkin esimerkiksi koodaajat ja muut jotka olivat työssä tuotekehityksen parissa eivät kelvanneet mihinkään. Kun joku pukumies sanoi sitten, että hän ei koodaajia ja devaajia palkkaisi, niin hän tietenkin loi kuvan siitä, että pelkkä puku oli asia, joka takasi menestyksen. Eli koulua kävivät vain ne hiljaiset hissukat, joilla ei ollut oikeita suhteita, joita sai tutustumalla ihmisiin, menemällä juttelemaan ihmisten kanssa, ja tietenkin menemällä mukaan kaikkeen mahdolliseen diskossa ja diskon vessassa tapahtuvaan toimintaan kuten kokaiinin käyttöön. 

Kun suuri juppi-aika alkoi, niin silloin tietenkin kaikkien piti pukeutua pukuun. Kukaan ei saanut käydä kouluja, vaan kaikkien piti mennä suoraan jonnekin töihin. Työpaikka oli tietenkin joku myyntiedustaja. Ja mitä sitten jos mitään koulutusta nyt ei vain sattunut olemaan. Riitti että tuo henkilö sai pari miljoonaa vuodessa. Se miten menestystä alettiin mitata oli puhdas raha. Jos rahaa ei tullut, niin ihminen oli epäonnistunut. Se mikä sitten lisäsi tätä käsitystä oli se, että lehdet täyttyivät erilaisten jääkiekkoilijoiden kuvista, sekä tarinoista siitä, miten monta miljoonaa tuollainen henkilö voi saada ilman, että hän käy edes peruskoulua. 

Miksi kukaan haluaa olla virkamies, tai joku tylsä insinööri, kun ihminen voi kerran tehdä rahaa vaikka myymällä pölynimureita, ja sitten illalla ne rahat voidaan vaikka kuluttaa paikallisessa diskossa. Se mitä tuo ajattelutapa sitten aiheutti maamme teollisuudelle oli tuhoisa. Kun meillä ei ole enää tarjolla insinöörejä, niin silloin meidän pitää joko ostaa ulkomailta insinöörejä, tai sitten meidän pitää luopua erilaisista projekteista. Siis pinnallisuus sekä lyhytjännitteisyys ja esimerkiksi bilettäminen ovat asioita, jotka voidaan liittää 1980-luvun loppuun. Ja tuolloin syntyi tapa jossa ajatellaan, että on oikein käyttää kyynärpäitä, kun etsitään yhä korkeampaa tai paremmin palkattua paikkaa. 

Koskaan ei oikea johtaja vietä kauaa jossain yrityksessä, vaan hän alkaa välittömästi pestin saatuaan etsiä uutta työpaikkaa. Näin hän ei myöskään ehdi kehittää jotain yhtiöitä tai sen infrastruktuuria. Riittää että hän tekee rahaa ja paljon. Samoin tietty elämäntapa sai aikaan sen, että tietyistä ihmisistä saatiin aikaan mielenkiintoisia ohjelmia, joiden avulla nimenomaan pinnallista elämäntyyliä osattiin markkinoida ihmisille, jotka halusivat toimintaa. Haluttiin näyttää suurta draamaa. Haluttiin kertoa tarinoita ihmisistä, jotka toteuttivat amerikkalaista unelmaa jossain Wall Streetiin pörssisalilla. 

Tavallinen opiskelija ei juuri draamaan ainesta tarjoa. Joten sen takia haluttiin tehdä filmiä opiskelijoiden juhlimisesta ja muistakin asioista. Se miten esimerkiksi joka viikonloppuinen juhliminen liittyy johonkin opiskeluun ei sitten välttämättä ole kovin tarkasti avattu. Koskaan noissa filmeissä ei kuvattu sitä arkista tylsää opiskelua. Oli vain “cooleja” ihmisiä, joilla oli aina kivaa. Eikä mikään koodaava nörtti ollut henkilö, josta tuota draamaa saatiin aikaan. Kaikki lukivat tietenkin lääketieteellisessä, kävivät töissä hampurilaisravintolassa ja tekivät muutakin coolia. Eli jokainen voi miettiä että onko tuo kuva jostain opiskelijoiden elämästä oikea? Tai ehkä nuo ihmiset sitten siirtyivät myöhemmin kun heidän opinto-oikeutensa poistettiin Wall Streetin osakkeiden pariin.  

https://www.uusisuomi.fi/uutiset/a/288afcf6-02ad-46a9-a00c-647705da49b8