Ääri-ilmiöt vääristävät tilastoja myös mielenterveyden yhteydessä.

Mielenterveyden ongelmista puhutaan aina vain enemmän. Siis vanha kunnon leima tuntuu kadonneen, ja ehkä mielenterveyden kanssa tullaan hyvin toimeen. Ennen mielenterveyden ongelmista vaiettiin, ja niitä käytettiin kiristämiseen. Asenteet tuona "vanhana hyvänä aikana" olivat sellaisia, että "kerran hullu, niin aina hullu". Mielenterveyden ongelmia ei käsitelty kokonaisvaltaisina asioina. Puhuttiin toki serotoniinin tai minkä tahansa muun asian kuten dopamiinin ylituotannosta, alituotannosta sekä monista muista asioista. Ei puhuttu siitä miten noita yli ja alituotantoja syntyy. Ei puhuttu siitä mikä on ympäristön rooli psykoosin synnyssä. Ihmisen pelkotilat olivat hänen omaa syytään. 

Missään muualla ei voi olla syytä kuin omassa pääkopassa, jos ihminen ei halua lähteä töihin tai viihdy kotona, jossa puoliso tai joku veli tai sisko karjuu jatkuvasti, että "tuo sitä kaljaa". Tai jos lapsi ei halua lähteä illalla kellariin esimerkiksi viemään pyykkejä, niin hän kuvittelee kaiken. Siis missään nimessä "naapurin Make" ei voi olla syynä tähän haluttomuuteen. "Make" kun vain käyttää nahkatakkia ja sen päällä farkkuliiviä ja selkää koristaa ehkä "Iron maiden" logo. Eli tuo viaton pitkätukka ei voi olla ihminen, jonka joku kokee pelottavaksi, tai hän ei mitenkään voi nuorempiaan uhkailla. Ja kaiken maailman väitteet työpaikalla tapahtuneesta uhkailusta ovat tietenkin vain kuvitelmaa. 

Mielenterveysajattelu oli ainakin ennen sitä, että ihmisen mieli on kuin erotettu erilliseksi osakseen. Terapia ja lääkäri olivat ikään kuin erillään muusta elämästä. Kun ihminen muuttui mielenterveyspotilaaksi, niin hän oli ikään kuin erillään yhteiskunnasta ja muusta todellisuudesta. Se että ihminen poistuu työelämästä, ja ryhtyy käymään avohoidossa ei poista häntä maailmasta. Eikä se että joku käy hoidossa poista sitä piikkijengiä jostain kellarista. 

Yksi mielenterveyshoidon suurimmista ongelmista on se, että siinä keskitytään liiaksi potilaan sen hetkiseen tilaan tai sairauteen. Ei ajatella yhtään sitä mitä potilas sitten tulevaisuudessa ehkä haluaisi tehdä. Eli potilasta ei ajatella muuten kuin sen hetken läpi, mitä hän viettää jonkun lääkärin tai hoitajan työhuoneessa. Häntä ei ajatella ihmisenä joka menee sen jälkeen kotiinsa kaupungin vuokra-asuntoon ja sitten tekee jotain muuta, Eli hän joutuu keksimään jotain tekemistä seuraavaan lääkäriaikaan asti. Ja pahimmillaan mielenterveyspotilas ei tunne muita kuin toisia potilaita. 

Siis niin kauan kunnes mielenterveysongelmia ilmaantuu. Mielenterveyskeskustelu velloo usein ääri-ilmiöiden ympärillä. Eli äärimmäinen tapaus on se, mikä määrittelee käsityksemme mielenterveydestä, aivan samoin kuin monissa muissakin tapauksissa. Jokainen meistä tietää varmasti sen, että mielenterveyden ongelmia arvioidaan ainakin jonkun asteikon kautta. Samoin jokainen meistä tietää, että mielenterveyden kohdalla näkökulma eli yksilö vastaan ryhmä eli tilasto vastaan yksilö riippuu siitä kuka tai mikä sitten asioita tutkii. 

Jos mielenterveyspalveluiden rahoittajia katsotaan, niin he varmaan sitten katsovat tilastoja. Samoin jos taas psykiatreja tai muita vastaavia tahoja vaivataan, niin he saattavat katsoa asioita yksilöiden näkökulmasta. Ja mikä sitten on potilaiden näkökulma. Kas siinä se hyvä kysymys sitten onkin. Joku avohoidon työntekijä voi nähdä potilaan hiukan eri valossa, kuin Niuvanniemen johtava lääkäri. Tai sitten potilas voi nähdä oman asemansa hiukan eri tavalla kuin hänen perheenjäsenensä. Mutta siis emme saisi antaa superlatiivien hämätä itseämme. 

Kaikista maailman mielenterveyspotilaista ei tule maailman rikkaimpia miehiä tai naisia. Kaikki maailman mielenterveyspotilaat eivät syyllisty sarjamurhiin. Siis onko meillä oikeastaan mitään käsitystä siitä, mikä on niin sanottu tyypillinen mielenterveyspotilas? Tai onko siis olemassa mitään tyypillistä mielenterveyspotilasta? Kun ihminen saa mielenterveydellisiä ongelmia, niin ongelma on siinä, että "se tapahtuu juuri minulle". Sama koskee myös niitä, jotka ovat potilaiden omaisia. Stephen Hawking ei ole tyypillinen ALS-potilas. Eikä esimerkiksi joku John Nash niminen skitsofreniaa sairastanut peliteoreetikko ole mikään tavallinen ihminen tai edes tavallinen tiedemies. 

Mutta skitsofrenia ei hänen työtään himmennä. Eikä ALS tauti himmennä Stephen Hawkingin työtä. Jostain syystä noiden ihmisten kohdalla pitää kuitenkin joka kerran muistuttaa siitä, miten noilla ihmisillä on joku sairaus. Siis jos haluan lukea tai tutkia peliteoriaa, niin tuskin viitsisin lukaista jonkun peliteoreetikon lääkärinlausuntoa. Mielenterveyskeskustelu vaatisi muutakin kuin ääripäitä. Äärimmäisissä tapauksissa mielenterveyspotilas muuttuu joksikin Roope-Ankaksi, joka on varmaan maailman rikkain mies. Tai sitten hän muuttuu joksikin rikollisuuden superlatiiviksi. Mutta onko olemassa mitään muuta tapaa käsitellä asioita kuin superlatiivit. Eli olet joko maailman rikkain tai sitten kohtalosi on katuojassa. 

Kun puhumme mielenterveysongelmien normalisoimisesta, niin se että ymmärrämme masennuksen, skitsofrenian sekä monet muut vastaavat asiat sairauksina, joita voidaan käsitellä samalla tavalla kuin nuhaa tai jotain muuta sairautta käsitellään. Siis ilman kehumista, ilman syyllistämistä tai ilman säälittelyä. Siis meidän ei tarvitse hyväksyä mitä vain. Mutta meidän pitäisi ajatella, että mielenterveysongelmien kanssa painiva ihminen on siis muutakin kuin vain mielenterveysongelma. Eli kaikkea kanssakäymistä noiden ihmisten kanssa ei tarvitse suodattaa jonkun suodattimen läpi, jossa jokainen ajatus pitää kytkeä tuohon ongelmaan. Ei meidän tarvitse jatkuvasti muistutella itsellemme tai tuttavillemme, että joku on ollut jossain laitoksessa, jota myös psykiatrisen sairaalan nimellä kutsutaan.

Kun ihmiset menevät kertomaan mielenterveyden ongelmistaan televisioon tai jonnekin muuhun mediaan, niin he ovat usein käyneet läpi oman ongelmansa. Siis psykoosi, osasto ja moni muu tuohon "maailmaan" kuuluva asia on takanapäin. He ovat parantuneet ja ehkä ja toivottavasti palanneet työelämään. Ja kuten niin usein tapahtuu, niin aika saa mielen nostalgisoimaan asioita. Kun poliisit ja ambulanssi tulevat hakemaan, niin se asia saattaa olla todellisuudessa aivan eri kuin ehkä kymmenien vuosien päästä muistellaan. 

Ihminen saattaa muistaa asioita aivan eri tavalla kuin ne ovat tapahtuneet. Se että mielenterveysongelmat ovat ainakin toivon mukaan suurimmalla osalla potilaista ainutkertaisia kokemuksia, niin juuri se että asia sattuu nuorelle ihmiselle tekee siitä shokeeraavan. Samoin esimerkiksi tietyn tyyppiset populaarikulttuurissa esitetyt stereotypiat joilla ei ehkä ole mitään yhtymäkohtia oikeisiin tapahtumiin lisäävät ihmisten häpeää. Samoin asenne, jonka mukaan mielenterveyspotilas on kuin iso lapsi saa aikaan huonon olon. Eli jotenkin ajatellaan että mielenterveyspotilas on kyvytön arvioimaan omaa tilaansa, Tai että hän on tyhmä. Eli noilla asenteilla hänen itsetuntonsa painetaan maan rakoon. He ovat siis ihmisiä, joille saa näyttää ovea, jos sattuu huvittamaan. Mutta samalla sitten unohdetaan se, että se ei tunnu mukavalta, jos jokainen asia käydään noiden ongelmien kautta. 

Eli miksi meidän asenteemme mielenterveyden ongelmia kohtaan on se, mikä se on? Miksi mielenterveyden ongelmia kuten masennusta tai psykoottisen harhoja pidetään jotenkin tuomittavampana kuin alkoholismia, tai ehkä jopa huumeiden käyttöä. Alkoholistien ja narkomaanien käynnit kouluissa ovat  arkipäivän huume- ja alkoholivalistusta. Psykoottinen henkilö ei koskaan käy antamassa missään mitään valistuksia. Siis viina ja huumeet ovat maassamme jotenkin hyväksyttävämpiä asioita kuin psykoosi, joka ei ehkä ole mitenkään itseaiheutettu. 

 https://www.voice.fi/hyvinvointi/a-215520