Unelmien rinnakkaismaailma, onko se sitten hyvä vai paha asia?

"Haaveilu voi toimia lohdullisena pakopaikkana, josta voi tulla riippuvaiseksi. Monille haaveilu on arjen pakokeino ja luovuuden lähde, mutta osalle se muuttuu pakonomaiseksi ja hallitsevaksi mielentilaksi. Ilmiötä kutsutaan maladaptiiviseksi haaveiluksi, jossa ihminen uppoutuu yksityiskohtaisiin mielikuvitusmaailmoihin jopa tuntikausiksi päivässä. " (MSN)

"Ongelma syntyy kuitenkin siitä, että fantasiat alkavat korvata todellisia kokemuksia. Tutkija Eli Somer kertoo BBC-uutisen mukaan, että kyse on tilanteesta, jossa ihminen ei enää hallitse mielikuvitustaan, vaan mielikuvitus alkaa hallita ihmistä. Haaveilua saatetaan ylläpitää toistuvilla rutiineilla, kuten musiikin kuuntelulla tai edestakaisin kävelyllä, ja se voi johtaa sosiaaliseen vetäytymiseen ja arjen laiminlyöntiin." (MSN)

Siis jos olen alaikäinen ja haaveilen ajokortista, niin olenko silloin sellaisella tiellä, että olisin jotenkin avun tarpeessa? Tai jos lukiota käydessäni haaveilen valkolakista niin olenko silloin ehkä sitten kadottanut otteeni todellisuudesta? Eli miten määritellään se, että mikä on luovuuden lähde, ja mikä on pakopaikka todellisuudesta? Kun ihminen rakentelee pilvilinnoja, ja miettii mitä hän tekisi jossain pumpulivaltameressä, niin silloin hän on toisten mielestä vain luova. Toisten mielestä hän taas on harhojensa keskellä elävä olio, joka vain odottaa pääsyä psykiatrille. 

Oletteko muuten koskaan olleet psykiatrisella osastolla? Siellä ei ehkä ole muuta tekemistä kuin kävellä edestakaisin. Lääkkeet tekevät noilla osastoilla ihmisestä sellaisen, että hän vain tuijottaa seinää. Osa noista lääkkeistä passivoi. Ja osa potilaista ei edes kykene keskittymään lukemiseen. Kun sosiaalinen media on kiinni, kun puhelin on jossain narikassa, niin silloin ei oikein muuta tekemistä keksi. Ja ettekö muuten koskaan kuuntele missään kävelyllä ollessanne mitään musiikkia? Itse kyllä joskus aina kuuntelen musiikkia, enkä itse ole sitä mieltä, että sitä tekisin liikaa. Mutta mitä pitäisi tehdä paikassa, jossa ainoa ajanviete on kerran päivässä tapahtuva käynti jossain kanttiini- nimisessä pisteessä, jossa sitten saa syödä jonkun kermamunkin? Mitä jos ei ole muuta tekemistä kuin vain kävellä käytävällä edestakaisin? 

Jos itselläsi olisi jotain haaveita tai fantasioita, jotka saattavat tuntua oudoilta tai jollain tavoin pelottavilta sekä noloilta, niin onko niin, että haluaisit kertoa niistä vanhemmillesi? Siis tietenkin noista asioista, joita kutsutaan "märiksi päiväuniksi" voidaan keskustella aivan vapaasti. Mutta siis haluaisitko sinä käsitellä 12-18 vuotiaana noita fantasioita tai hallusinaatioita, joiksi noita asioita joskus kutsutaan jonkun lääkärin kanssa? Tai osaisitko itse niitä asioita käsitellä yhtään mitenkään tuossa iässä, kun paljon vanhemmat tai kokeneemmat ihmiset eivät aina kykene käsittelemään omia fantasioitaan. 

"Moni kertoo, että haaveilu tuntuu hetkellisesti paremmalta kuin oikea elämä, mikä tekee siitä vaikeasti katkaistavan kierteen. Tyypillistä on myös syyllisyys ja häpeä, kun todelliseen maailmaan palaaminen tuntuu ajanhukalta. "(MSN) Tai sitten oma olo tuntuu lapselliselta. Siis nämä fantasiahahmot ovat ihmisen pako todellisuudesta, joka voi olla hyvin yksitoikkoista. Eli pitääkö ihmisen aina olla todellisuudessa, eli pitääkö hänen olla aina läsnä, aina urheilemassa tai aina sosiaalinen? Ja mitä jos sosiaalinen piiri työntää hänet ulos? Eli mitä jos seura ei vain satu kelpaamaan? Mitä jos kukaan ei vastaa puhutteluun? Eli henkilö on muuttunut siksi hätävara kaveriksi, jonka kanssa ollaan vain silloin, kun tarvitaan bensiinilaskun tai taksimatkan maksajaa? Saattaa olla että nuo fantasia-hahmot ovat tarkoitettu aikoinaan välineiksi, joilla aivot tai mieli käyvät läpi vaikeita asioita. 

Unelmat ovat asioita, joita meillä kaikilla pitäisi olla. Maailma ilman unelmia, ja päämääriä on todella harmaansävyinen. Unelmissa me lennämme kuuhun, tai olemme sitä mitä emme oikeasti ainakaan suurella todennäköisyydellä ole. Siis unelmat ja mielikuvitus ovat aivojen sisäinen virtuaalimaailma, jossa voimme toteuttaa niitä ihan omia juttuja. Mutta samalla meidän pitää käsittää sekin asia, että tuo virtuaalinen maailma, jolla ei ehkä ole mitään yhteyttä todellisuuteen on joskus sellainen, että ihminen ei siitä pääse ilman apua pois. Kun ihmisen todellisuus alkaa sekoittua tuohon virtuaaliseen maailmaan, niin silloin varmasti tarvitaan apua. 

Mutta toisaalta: kuka tai mikä määrittelee sen, että onko tuo unelmien maailma sellainen, että siihen pitäisi puuttua? Siis miten määritellään tilanne, että henkilö on ikään kuin uppoutunut liiaksi siihen, mitä hänen päänsä sisällä sattuu pyörimään? Mielikuvitus on siis eräänlainen simulaatio, abstraktio jota ihminen käyttää mallintamaan erilaisia asioita. Mutta tuota välinettä voidaan käyttää siten, että sen sisältämästä varjo- tai virtuaalisesta todellisuudesta ei enää pääse eroon. Mielikuvitusta eli abstraktia ajattelua ei pitäisi missään tapauksessa väheksyä. Tai mielikuvitusta ei pitäisi mitenkään halveksua. 

Mutta mikä sitten päättää sen, että onko mielikuvitus sellaista, että siihen pitäisi jotenkin puuttua. Jos puhutaan mielen sisäisestä elokuvateatterista mistä ei pääse pois, niin toki maailma on täynnä ihmisiä, joiden elanto sattuu riippumaan siitä, että mitä he tuossa omassa sisäisessä elokuvateatterissaan näkevät. Nuo ihmiset ovat niitä paljon puhuttuja kirjailijoita, maalareita sekä taivaanrannan maalareita. Ihmisen mieli on kehittynyt siten, että voimme ajatella asioita, ja yhdistellä todellisuutta fiktioon. Ja juuri tämä kyky puuttuu muilta lajeilta. 

Aina pitää kysyä, että miksi ihminen vetäytyy? Johtuuko se siitä, että hän kokee joukon jotenkin ahdistavana? Tai johtuuko se siitä, että henkilö kokee, ettei hän ole tervetullut johonkin yhteisöön? Onko yksinolo sitten ihmisen omasta tahdostaan yksin? Mikäli ihminen salaa sellaisia asioita, kuten psykiatrista hoitoa, niin hän varmaan sitten kokee joka tapauksessa stressiä jokaisessa sosiaalisessa tilanteessa. 

Mutta siis ihmisen pitäisi löytää harrastus itselleen. Harrastuksen pitäisi olla sellainen, että ihmisen ei siellä tarvitse pingottaa tai jännittää mitään. Mutta mitä jos ihminen kokee sosiaaliset harrastukset jotenkin luotaantyöntävinä. Eli hän voi kokea oikeasti olevansa epäsopiva vaikkapa jalkapallojoukkueeseen. Tai sitten voi olla että häntä ei vain ole jossain elämän vaiheessa otettu mukaan mihinkään joukkueeseen. Eli voi olla että joku kauan sitten on kokenut tulleensa torjutuksi? Tai mitä jos hänen vartalonsa ei nyt vain täytä tuota paljon puhuttua urheilijan muottia. Siis mitä jos ihminen vain on ujo. Tai häneen on lyöty omituisen leima? Tai mitä jos joukkueen kapteeni on pahin kiusaaja? 

"Moni kertoo, että haaveilu tuntuu hetkellisesti paremmalta kuin oikea elämä, mikä tekee siitä vaikeasti katkaistavan kierteen. Tyypillistä on myös syyllisyys ja häpeä, kun todelliseen maailmaan palaaminen tuntuu ajanhukalta. " (MSN)

"Vaikka maladaptiivista haaveilua ei vielä virallisesti tunnisteta diagnosoitavana sairautena, siitä on kasvavaa tutkimusnäyttöä ja hoitokeinoja kehitetään. Tavoitteena ei ole poistaa mielikuvitusta, vaan palauttaa sen hallinta takaisin ihmiselle. "(MSN)

"Asiantuntijoiden mukaan oireita voi lievittää esimerkiksi tunnistamalla laukaisevia tekijöitä, rajoittamalla yksinoloa ja ohjaamalla ajatuksia tietoiseen tekemiseen, jotta rinnakkaismaailma ei veisi kokonaan mukanaan." (MSN) Mutta siis mitä te teette kun haluatte rentoutua? Menettekö silloin ehkä pelaamaan sählyä? Eli mitä ihminen tekee sitten ajalla, jonka pitäisi kuulua hänelle itselleen? Käyttääkö hän ehkä sen johonkin sosiaaliseen toimintaan kuten jalkapalloon? 

https://www.msn.com/fi-fi/uutiset/other/rinnakkaismaailma-p%C3%A4%C3%A4ss%C3%A4-pakonomaisen-haaveilun-vangit-el%C3%A4v%C3%A4t-toista-todellisuutta/ar-AA25xLMz?ocid=msedgdhp&pc=LCTS&cvid=6a43c6fb94e54575997774d2986a7ae8&ei=41